Tarinoita

Meistä sijaisperheeksi

Siinä minä seisoin, vanhahkon kerrostalon hississä. Katsoin itseäni hissin peilistä, otin keuhkot täyteen ilmaa ja puhaltelin rauhallisesti ulos. Odotus ensimmäisestä lapsen hakemisesta päättyisi tähän päivään. Toistin itselleni kannustavat sanat; sinä pystyt tähän, sinä olet tässä hyvä. Matkamme lyhytpaikkaisena sijaisperheenä alkaisi nyt.

Koko jännittyneen automatkan mieleeni oli piirtynyt kuvaus itkuhuutavasta lapsesta, joka elokuvista tutulla tavalla riistetään vanhempiensa käsivarsilta lapsen huutaessa sydäntäriipaisevasti äitiään; mietin, että tämä voi olla yksi kovimmista hetkistä elämässäni. En vain vielä hissin noustessa kerrostalon ylimpään kerrokseen tietäisi, mitä tunteita tämä tulisi minussa herättämään. Tuntisinko äitinä äidin tuskan? Ymmärtäisinkö lapsen kärsimyksen, kun pelon siivittämä hyvästien hetki koittaisi? Osaisinko olla siinä, kuten minun kuuluu olla, rauhallinen, lempeä, ennakkoluuloton ja armollinen.

Ovi asuntoon aukesi. Edessäni avautui uusia kasvoja ja tuntemattomia ihmisiä, vieno nyyhkytys kuului, mutta tunnelma oli rauhallinen. Ketään ei revittäisi irti kenestäkään, tiesin sen heti ottaessani ensimmäiset askeleet kohti olohuonetta. Asiat oli hoidettu puhumalla ja vaikka ilmassa leijui kysymysmerkkien loputon määrä, oli kaikille jo jollakin tasolla selvää, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja miksi.

Minun yllätyksekseni huoneessa hymyiltiin, naurettiin ja leikiteltiin. Tunnelma keveni askel askeleelta ja ymmärsin, kuinka tärkeä tämä ensi kohtaaminen olisi. Ennakkoluuloni murenivat lattialle sillä samalla hetkellä, kun lapsi hymyili minulle.

Se oli hetki, joka jäisi ikuisesti muistiin tälle perheelle, myös minulle. Tässä hetkessä oli niin paljon, ettei sitä voisi jälkeenpäinkään sanoin kuvailla. Mitä tahansa olikaan tapahtunut, mikä oli johtanut tähän lopputulokseen, oikeastaan vain tällä hetkellä oli merkitystä. Tässä ja nyt me muodostamme suhteen, alun luottamuksen rakentumiselle, olkoon yhteinen matkamme sitten päivien taikka kuukausien pituinen, sillä tulisi olemaan merkitys.

Minun tehtäväni ei ole muuttaa menneisyyttä, eikä arvostella sitä. Voin ainoastaan seuraavat tunnit, vuorokaudet tai kuukaudet panostaa siihen, että lapsi muistaisi tästä hetkestä jotakin muuta kuin menetyksen ja ikävän. Minä ja perheeni voimme silottaa sitä tietä ja pyrkiä antamaan jotakin, joka voidaan muistaa hyvänä ja turvallisena.

Ensimmäisen illan ja ensimmäisten vuorokausien aikana minä koin useita tunteita. Mutta yksi tunne minulle tämän kaiken surullisuudenkin keskellä nousi jokaisessa hetkessä ensimmäisenä pintaan. Lapsi on luotu selviytymään. Lapsella on taipumus löytää hymy sieltä, missä hänelle hymyillään, nauru sieltä, missä hänen kanssaan nauretaan. Tulla jopa syliin ja lähelle, jos itse annat sille mahdollisuuden. Lapsen utelias luonne pyrkii tilanteesta etsimään jotakin uutta ja ihmeellistä ja, vaikka ikävä tai pahat muistot epätoivoisesti nostavatkin päätään, ne myös laantuvat hetkittäin kaikista hyvistä hetkistä, joita voimme arjen keskellä kokea.

Ymmärsin nopeasti, että en voinut sanoa lapselle, että ole kuin kotonasi, sillä eihän tämä pitänyt paikkansa. Jotain sellaista oli kotona, joka ei voinut asua meillä, oli opeteltava jotakin uutta. Mutta en voinut hetkessä syöttää lapselle kaikkea sitä, mikä liittyi meidän tapoihin ja sääntöihin. Lapsi on taipuisa kuin oksa ja oppii nopeasti, mutta jos hötkyilen liian isoin harppauksin, se pingottuu ja lopuksi katkeaa. Me kuljimme lapsen askelin päivästä toiseen. Kävimme läpi jonkinlaisen hellän valtataistelun. Missä toinen oli oppinut päättämään ikäistään suuremmista asioista tai oppi johonkin hyvin arkiseen oli jäänyt oppimatta, oli minun otettava aikuisena vastuu ja päätöksenteko harteilleni. Mitä nopeammin sen kävimme läpi, sen nopeammin lapsi rauhoittui arkeen. Lapset rakastavat rutiineja ja sitä, että arki on aikuisen hallinnassa. Se luo turvallisuutta ja rauhaa pieniin sydämiin.

Vieras ihmislapsi ei ollut ongelma meidän kodissa. Se oli hetkessä rikkaus, joka pysäytti minua tarkastelemaan myös omien lasteni rutiineja ja tapoja uusiksi. Vaikka vastalauseita tulikin, oli kaikki puhumalla käsiteltävissä ja aikuisen perusteltavissa. Oli tärkeää, että tässä tilanteessa näin myös omat lapseni. Tärkeää oli luoda omalle lapselle paikka, jossa päästä omaan rauhaan ja palautumaan. Olin viikkoja miettinyt, miten tarjoaisin parasta sijoitetulle lapselle, mutta minulla ei ollut varmuutta siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa omille lapsilleni. Sijaislapsi tarvitsee paikan, joka on hänen omansa, jonne käpertyä ja jossa voi huokaista, mutta vähintään yhtä tärkeä se paikka on niille lapsille, jotka talossa asuivat ensimmäisenä. Lapsen näkeminen ja kuunteleminen on ehkä tärkeintä tilanteeseen sopeutumisessa, oli kyse sitten omasta taikka lainalapsesta.

Tätä kirjoittaessani olen hakenut jo muutamia lapsia ja pari pientä on jatkanut jo eteenpäinkin.

Kun minulta kysytään, kuinka sijaisperhe toiminta on lähtenyt käyntiin, minun vastaukseni on yksinkertainen: arkisesti. Se on arjessa elämistä ja mitä tahansa vastaan tulee tai mitä tahansa lapsella on repussaan meille tullessaan, on työni loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, se on arjessa elämistä, iloineen ja suruineen. Ensi hetkestä tähän päivään, en ole katunut tähän työhön lähtemistä.

Jo ennen sijaisperheenä aloittamista ja edelleenkin mieleeni toistuvasti nousee Anna-Mari Kaskisen runon sanat:

”Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten
ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.”

Kirjoittaja: Marjo Eklund, sijaisäiti

Lue lisää Tarinoita: