Siirry sisältöön

Tarinoita/Kokemuksia ja tunnelmia tukiperheenä toimimisesta

“Opiskellessani sosiaalialalla harjoittelupaikassa minulle ehdotettiin tukihenkilöksi ryhtymistä, mutta silloin omat lapset olivat vielä niin pieniä, ettei aika ollut sopiva. Ajatus oli kuitenkin usein mielessä ja kun elämäntilanne salli, ilmoittauduin tukiperhekoulutukseen. Asuin tuolloin yksin maalla omakotitalossa, omat lapset jo aikuisia ja työn puolesta myös onnistui järjestää viikonloppuja lasten kanssa olemiseen. Tukiperhekoulutuksen jälkeen odottelin lähes vuoden, että löytyykö lapsia, joille olisin sopiva tukiperhe. Noin neljä vuotta sitten vihdoin oli tapaaminen perheen äidin ja kahden tytön kanssa, ja he tulivat luokseni käymään sosiaalityöntekijän kanssa. Hieman olin jännittynyt, miten tytöt suhtautuvat minuun ja haluavatko he tulla maalle viikonlopun viettoon. Tapaaminen sujui leppoisin tunnelmin ja siitä yhteinen kolme vuotta kestänyt matka alkoi. Tytöt kävivät luonani yleensä yhtenä viikonloppuna kuukaudessa.

Alussa suurin haaste oli pienemmän, 6-vuotiaan tytön kanssa, hänelle oli todella vaikeaa ero äidistä ja sen lisäksi olla yötä kylässä. Lähdöt kotoa olivat melkoisen tunteellisia hetkiä, jossa kävivät kuumana lapsi sekä vanhemmat. Minä siinä välissä yritin toimia parhaan kykyni mukaan tilannetta rauhoittaen. Isosisko oli onneksi lohduttamassa, sillä aluksi pienempi ei päästänyt minua edes fyysisesti lähelleen. Pikkuhiljaa lähtötilanteet helpottuivat ja luottamus minuun kasvoi. Tukiperheenä toimiminen oli kokemusrikasta aikaa, monissa kohdin jouduin käsittelemään omia reaktioitani, käytöstäni ja tunteitani haastavien tilanteiden jälkeen. Tukiperhetoiminnan ohjaaja oli tärkeä tukija näissä pohdinnoissa, myös vertaistuki-illat avarsivat omaa ymmärrystä. Äidin kanssa oli avoin yhteys, vaihdoimme aina kuulumiset, kun hain tyttöjä ja kun vein heidät kotiin, kerroin viikonlopun tapahtumista ja tunnelmista. Viikonloppuihin liittyi monia omaa kärsivällisyyttä koettelevia hetkiä, mutta pääosin puuhailimme iloisella mielellä tavallisia arjen asioita, kävimme uimassa, elokuvissa, puuhailimme pihalla, liikuimme luonnossa ja pelailimme lautapelejä. Luonani tytöt innostuivat kovasti ruoanlaitosta, minun tehtäväni oli olla mahdollisimman tasapuolinen, ovatko molemmat saaneet rikkoa yhtä monta kananmunaa, kumpi paistaa pihvit, kuka pesee perunat.

Oli jo yli 20 vuotta siitä, kun omat lapset olivat pieniä. Täytyy myöntää, että olin jo osin unohtanut, mitä kaikkea lasten kanssa tulee eteen. Omien lasten kanssa on arjessa tulleet tutuksi tavat, tottumukset ja rajat, mutta tukilasten kanssa kerran kuukaudessa tapaaminen on niin harvoin, että tutustumis- ja kotiutumisvaihe vei melko pitkään. Olen luonteeltani monessa asiassa ymmärtävä ja joustavasti ratkaisua etsivä, mutta oli myös tilanteita, joissa oli kerta kaikkiaan muistutettava, mitkä ovat tavat ja rajat minun kodissani.

He saivat luonani hyvin erilaisen kokemuksen arjesta kuin kotona, heillä oli iso perhe, jossa oli paljon touhua ja tohinaa, ja minä taas asuin yksin maalla. Pääosin vietimme viikonloput keskenämme, sillä vieraat ihmiset ja yllättävät tilanteet aiheuttivat pienemmälle tytölle monenlaisia haasteita ja siitä seurasi rajujakin tunnekuohuja. Auttoi myös itseä jaksamaan, kun viikonlopuissa oli selkeät rytmit ja keskittyi olemaan tyttöjen kanssa mahdollisimman läsnä olevasti. Omat poikani asuvat jo omissa kodeissaan ja he suhtautuivat myönteisesti tukiperhetoimintaani.

Tukiperhetoiminta hiipui pikkuhiljaa, isompi tyttö alkoi tulla murrosikään ja pikkusiskon kanssa ei oikein enää löytynyt yhteistä puuhaa. Loppuvaiheessa kokeilimme, että he kävivät eri viikonloppuina. Isommalle tytöllä alkoi olla kavereiden kanssa sovittuja menoja niin, että oli vaikea löytää yhteistä ajankohtaa tapaamiselle. Samassa vaiheessa pienemmän kanssa tuli jälleen haasteita lähtöhetkissä, pari kertaa peruuntui sovittu tapaaminen, kun menin häntä hakemaan. Silloin itsellekin tuli tunne, että olisiko tämä tukiperhetoiminta nyt aika lopettaa, ehkä olen tehnyt sen, minkä voin. Ulkoisena esteenä tuli vielä korona, sillä perheessä oli riskiryhmäläisiä. Olisin toivonut, että olisimme voineet järjestää yhteisen lopetustapaamisen, kuten olimme aloittaneetkin. Päällimmäinen tunne yhteisistä hetkistä on kiitollisuus, sain elää monia hauskoja, iloisia yhdessäolon hetkiä. Puhutaan lasten kasvattamisesta, mutta itse ajattelen, että lapset kasvattavat myös meitä aikuisia ja niin koen myös saaneeni kasvumahdollisuuksia näiden lasten kanssa. Sain tutustua kahteen erilaiseen lapseen ja tämän päivän tyttöjen maailmaan, lämmitti myös sydäntä, kun koki saaneensa heidän luottamuksensa.

Vapaaehtoistyöstä tulee hyvä mieli, kun voi auttaa, mutta samalla saa myös itse jotakin sellaista, mitä ei osaa edes odottaa. Ihmissuhteet ovat aina vastavuoroisia ja lapset ovat ihanan avoimia ja rehellisiä.”

Kirjoittaja: Tukiperheen äiti


Pihlajan 10-vuotis juhla-logo