Tarinoita/Tukiperhekirjoitus sosiaalialan ammattilaiselta

“Ajatus tukiperheeksi alkamisesta kypsyi pikkuhiljaa. Tieto siitä, että tarvitsevia lapsia on paljon ja perheitä vähän, vauhditti päätöstä alkaa tukiperheeksi. Kun kaikki perheen jäsenet olivat sitä mieltä, että se on hyvä juttu, niin ilmoittauduttiin mukaan koulutukseen. Ajattelimme, että voisimme olla hyvä tukiperhe. Omaan perheeseemme kuuluu kaksi lasta, joista toinen on jo muuttanut pois kotoa. Kotona asuva on jo 15-vuotias. Pikkulapsiperhearjesta on siis jo pitkä aika. Pohdimme alkuun kovasti, minkä ikäisen lapsen kanssa haluaisimme lähteä tätä tukiperhetoimintaa toteuttamaan. Pohdinnan jälkeen ajattelimme, että meillä olisi mahdollisuuksia tarjota alle kouluikäiselle lapselle yhdessä tekemistä ja yhteistä aikaa. Kun kotona asuva lapsi on jo niin vanha, pystyy pienemmälle lapselle antamaan enemmän huomiota. Tukiperhe koulutus koettiin hyvänä. Koulutuksen aikana ajatukset tukiperheeksi alkamisesta vaihtelivat. Välillä oli selkeä tunne, että ilman muuta alamme tukiperheeksi ja välillä ajatuksena oli, että ei missään nimessä. Onneksi asiaa ei tarvinnut päättää heti ja ajatusta tukiperheeksi alkamisesta sai pohtia rauhassa ilman tunnetta siitä, että siihen on pakko ryhtyä.

Kun meille esitettiin lasta tukiperhejonosta, valitsimme hänet ja sovimme tapaamisen perheen kotiin. Tilanne oli jännittävä ja monenlaisia ajatuksia virisi mielessä. Mitä jos lapsi ei tykkääkään meistä tai mitä jos itselle tulee tunne, että lapsi ei olekaan sopiva meille. Kohdatessamme lapsen kanssa, kaikki jännitys ja epäilykset hävisivät. Lapsi otti meidät hyvin vastaan ja oleminen hänen kanssaan tuntui luontevalta. Myös yhteistyö lapsen vanhemman kanssa sujui alusta asti hyvin. Lapsen vanhempi totesi ensimmäisellä tapaamisella, että näkee lapsen viihtyvän kanssamme ja hän voi luottavaisin mielin antaa lapsen meille tukiperhetoimintaan.

Lapsen oleminen meillä on koettu koko perheen jäsenten kanssa positiivisena asiana. Vaikka on ollut ajoittain hankalampia viikonloppuja, pääosin kuitenkin viikonloput ovat sujuneet hyvin. Tukiperheviikonlopuiksi on ollut kiva suunnitella koko perheen kesken toimintaa. On myös ollut kiva nähdä miten oma teini-ikäinen huomioi tukiperhelasta ja on mukana yhteisessä toiminnassa. Tukiperheviikonloput ovat olleet tavallista tekemistä. Ei olla haluttu lähteä siihen, että aina pitäisi olla jotain suurta ja ihmeellistä. Haluamme antaa aikaa ja yhdessä tekemistä kuten ulkoilua, pelaamista ja leikkimistä.

Alkuun oman roolin löytäminen tukiperhevanhempana tuntui haastavalta, koska työskentelen sosiaalialalla. Koen, että omasta työstäni on hyötyä siinä, että ymmärrän lapsen tarpeita ja käytöstä myös ammatillisesta näkökulmasta. Mutta toisaalta lapsi tulee omaan kotiini, jossa en ole sosiaalialan ammattilainen vaan äiti. Olen oppinut löytämään roolin näiden kahden väliltä ja pystyn jollain ihmeellisellä tavalla hyödyntämään näitä molempia rooleja samanaikaisesti, olen kuitenkin enemmän se äiti.

Tukiperhetoiminnan kautta olen pystynyt ehkä syvällisemmin ajattelemaan asiakkaan kokonaistilannetta ja näkemään sen, kuinka joillekin perheille nämä palvelut ovat ihan äärimmäisen tärkeitä. Tämän lisäksi oman kokemuksen kautta pystyn kertomaan paremmin tukiperhetoiminnasta yleisesti asiakkaille ja kollegoille. Kun tietää itse millaista tämä tukiperhetoiminta on ja sen, kuinka paljon sitä tarvitsevia lapsia on, niin tulee surullinen olo, kun todellisuus on se, että monet jäävät ilman palvelua. Siksi haluankin kannustaa tukiperhetoimintaa miettiviä, että kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan.”

Kirjoittaja: sosiaalialan ammattilainen