Siirry sisältöön

Tarinoita/Vastaanottoperheen äidin kirjoitus

“Jännitys voitti jopa pitkään jatkuneen malttamattomuuden tunteen, kun odotimme sosiaalipäivystyksen taksia ja ensimmäistä lasta saapuvaksi juhannusyönä kello kaksi. Tunne muuttui heti, kun näimme lapsen eteisessämme pienen repun kanssa, väsyneenä ja liian reippaana. Tunnetta on vielä tänäkin päivänä vaikea kuvailla, mutta siihen kiteytyvät myötätunto, surullisuus ja ajatus siitä, että tämän lapsen kanssa haluan tehdä vastuullisen työni niin hyvin kuin pystyn.   

Lapsi oli liian reipas ensimmäiset neljä päivää. Sen jälkeen tuli lohduton itku: inhimillinen ja aito reaktio, jota olimme jo kovasti odottaneet. 

Ajatus sijaisvanhemmaksi ryhtymisestä lähti, kun luin 22-vuotiaana Anna-Leena Härkösen kirjan Onnen tunti. Kirja kertoo sijaisvanhemmuudesta arkisesti ja kaunistelemattomasti. Tarina päättyi haasteisiin, mutta minulle kipinä oli silti syttynyt.  

Muutaman vuoden päästä tapasin mieheni, ja pian häiden jälkeen ehdotin hänelle Pride-valmennusta. Hän lähti mukaan avoimin mielin, ja valmennuksen aikana innostus iski häneenkin. Valmennus oli todella mielenkiintoinen ja perusteellinen, ja lisäksi se oli tärkeä ajanjakso parisuhteessamme. Saimme ikään kuin yhteisen harrastuksen, ja keskustelu aiheesta kävi vilkkaana. Valmennuksen edetessä ajattelimme, että vastaanottoperheenä toimiminen voisi olla meidän juttumme.  

Vastaanottoperheeseen tullessaan lapsi on kriisissä. Lapsen aito kohtaaminen, empaattinen ja läsnä oleva ote sekä hoiva ja huolenpito ovat ensimmäisten päivien asioita. Vastaanottoperheen arkeen kuuluu lapsen tarkka havainnointi sekä tiivis yhteistyö sosiaalityöntekijän ja läheisverkoston kanssa. Vastaanottoperheellä on myös tärkeä rooli valmistaa lasta uuteen siirtymään, ja erotyöskentelyä tehdään lapsen kanssa yhdessä.   

Haastavia hetkiä ovat ne, kun lapsi kysyy kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta. Jos lapsen tilanne on vaikea ja surumielisyyttä on ilmassa, on välillä vaikeaa siirtää omat tunteet sivuun. Riittämättömyyden tunteeseen sekä omien ajatusten purkamiseen Pihlajan tuki on ollut korvaamatonta. Ei ole ollut hetkeä, jolloin olisin jäänyt yksin huolieni kanssa, vaan aina ratkaisu on löydetty yhdessä.  

Juhannusyöstä on kohta kolme vuotta. On ollut rikastuttavaa päästä tapaamaan erilaisia lapsia erilaisista tilanteista ja huomata, että oma innostus on ajan edetessä vain kasvanut. Aikaisemmin kahden hengen ruokapöydässä onkin ollut parhaimmillaan seitsemän henkilöä, joista yksi opettelee juomaan nokkamukista, yksi totuttelee kasviksiin ja loput höpöttävät kuulumisiaan. On aina yhtä ihanaa, kun lapset lähtevät innolla mukaan yhdessä tekemiseen, oli kyseessä sitten sieniretki, peli-ilta, Linnanmäellä käynti tai kirjastoreissu. Kokemusten tarjoaminen ja aktiivinen tekeminen onkin ollut yksi parhaista ja tärkeimmistä asioista vastaanottoperheemme arjessa.  

Elämäni ensimmäisen äitienpäiväkortin sain juhannusyönä tulleelta lapselta. Liikuttuneena katsoin korttia, johon lapsi oli piirtänyt minut edelliseltä kesältä aurinkoisena päivänä, jolloin leikimme yhdessä hippaa, puhalsimme saippuakuplia ja lapsi nauroi sydämensä kyllyydestä. Muistan päivän itsekin, se oli pian sen lohduttoman itkun jälkeen. 

Luulen, että sydämeeni on tullut oma paikkansa lapsille, jotka meillä ovat käyneet. Osa lapsista on meihin vielä yhteydessä; pääsääntöisesti ne vanhemmat lapset, jotka olivat meillä pidemmän aikaa. Kaikki lapset tulevat ajatuksiini säännöllisin väliajoin lämpiminä, välillä raskainakin muistoina. Osasta lapsista huoli on jäänyt, eikä auta kuin toivoa, että elämä kantaa ja kaikki menisi hyvin.”  

Kirjoittaja: Anni


Pihlajan 10-vuotis juhla-logo
Pihlaja täytti 10 vuotta v. 2021 ja sen kunniaksi tarinoita perheiden ja työntekijöiden kertomina, ole hyvä.